Laajassa merkityksessä "amfoteerinen pinta-aktiivinen aine" on kollektiivinen termi, joka sisältää sekä "amfoteerisen pinta-aktiivisen aineen" että "amfoteerisen ionisen pinta-aktiivisen aineen" suppeammat määritelmät viittaamalla pinta-aktiivisiin aineisiin, joiden molekyylirakenteessa on samanaikaisesti kaksi tai useampia hydrofiilisiä ryhmiä: anioninen, kationinen ja ei-ioninen. Amfoteeriset pinta-aktiiviset aineet viittaavat erityisesti pinta-aktiivisiin aineisiin, joiden molekyylirakenne sisältää yhden tai useamman positiivisen ja negatiivisen varauskeskuksen (tai dipolikeskuksen), jotka on yhdistetty silloitusketjuilla (hiilivetyketjut, fluorihiiliketjut jne.).
Se on mieto pinta-aktiivinen aine. Toisin kuin yksittäiset anioniset tai kationiset pinta-aktiiviset aineet, amfoteeristen pinta-aktiivisten aineiden molekyyleissä on sekä happamia että emäksisiä ryhmiä molekyylin toisessa päässä. Hapan ryhmä on enimmäkseen karboksyyli-, sulfonihappo- tai fosfaattiryhmä, kun taas emäksinen ryhmä on amino- tai kvaternäärinen ammoniumryhmä. Ne voivat sekoittua anionisten ja ionittomien pinta-aktiivisten aineiden kanssa ja kestävät happoja, emäksiä, suoloja ja maa-alkalimetallisuoloja.
Munankeltuaisessa oleva lesitiini on luonnollinen amfoteerinen pinta-aktiivinen aine. Tällä hetkellä yleisesti käytetyissä synteettisissä amfoteerisissa pinta-aktiivisissa aineissa on enimmäkseen karboksyylihapporyhmä anionisena osanaan, ja muutamissa on sulfonihapporyhmä. Useimmissa näistä pinta-aktiivisista aineista on kationisia osia, jotka ovat amiini- tai kvaternaarisia ammoniumsuoloja. Niitä, joissa amiinisuolat muodostavat kationisia osia, kutsutaan aminohappotyypeiksi; niitä, joissa on kvaternäärisiä ammoniumsuoloja, jotka muodostavat kationisia osia, kutsutaan betaiinityypeiksi.
Kaikki kolme pinta-aktiivisen aineen tyyppiä hajoavat helposti aerobisissa olosuhteissa, kun taas amidibetaiini ja amfoteeriset imidatsoliinit hajoavat edelleen helposti anaerobisissa olosuhteissa. Myrkyllisyystutkimukset Cyclocarya paliuruksella ja Daphnia magnalla osoittivat, että kaikkien kolmen tyyppisten pinta-aktiivisten aineiden puolet maksimaalisista estopitoisuuksista (EC50) oli yli 5 mg/l. Amfoteeristen imidatsoliinipinta-aktiivisten aineiden EC50 oli välillä 20 mg/l - 200 mg/l, mikä viittaa pienempään myrkyllisyyteen vesieliöille.
